Tähdellistä

Otavan oppikirjailijoiden verkkolehti

Henkilöt

Oppimateriaalit

Laulua, naurua ja uuden oppimista

Saa laulaa -ryhmä: takana Hannu (vas.), Taina, Ismo ja Raili, edessä Nessu (vas.) ja Aila

Saa laulaa -ryhmä: takana Hannu Jokelainen (vas.), Taina Huttunen, Ismo Koskela ja Raili Honkanen, edessä Nessu Marttila (vas.) ja Aila Arola

Kustannustoimittaja Marja Viskari oli vakuuttanut, että Rautatientorilta olisi helppo löytää Uudenmaankadulle. Niinpä kävelin huhtikuussa 2008 varmoin askelin mutta pamppailevin sydämin kohti Otavan kivilinnaa. Minut oli kutsuttu kokoukseen, johon tulisi minulle tuiki tuntemattomia opettajia eri puolilta Suomea. Asialistalla oli yksi aihe: uusi musiikin oppikirjasarja alakouluille.

Ensimmäisenä työnämme oli koota valtava määrä omasta mielestämme hyviä lauluja. Mutta mitkä ovat hyviä, mitkä hieman huonompia lauluja? Alkoi punaisen langan metsästys.

Kaikilla meillä oli käsityksemme, millainen olisi hyvä musiikin oppikirja. Aila, Ismo, Nessu, Raili, Taina ja minä avasimme näkemyksiämme ja visioitamme. Hyvässä kirjassa teoreettiset asiat ja käytännöllisyys olisivat sulassa sovussa. Laulut olisivat pedagogisesti perusteltuja ja ajattomia. Kaiken tasoisille oppijoille pitäisi olla tekemistä, ja kirjaa pitäisi pystyä etenemään järjestyksessä aukeama kerrallaan kuten kaikkia muitakin oppikirjoja. Kun musiikin oppikirja olisi lukuvuoden lopussa käyty läpi, olisi kaikki sen vuoden opetussuunnitelman asiat käyty läpi. Kirja saisi olla myös hauska.

Jo ensimmäisten sessioiden aikana tuli selväksi yksi työryhmämme keskeinen piirre – hulvaton huumori! Puhuimme paljon asiasta mutta myös asian vierestä. Usein löysimmekin juuri asian vierestä uuden tulokulman mieltämme askarruttaneeseen ongelmaan. Kun Kirja-kabinetin ikkunat olivat auki, saivat muutkin osansa ryhmämme metelistä, laulusta ja naurusta.

Ei musiikinkirjojen tekeminenkään pelkkää lurittelua ole. Välillä jouduimme keskustelemaan vakavastikin. Keskustelut saattoivat kestää pitkään, mutta kompromissin jälkeen kukaan ei loukkaantunut tai mököttänyt. Jokainen jäsen pystyi myöntymään ja antamaan periksi.

Oppikirjatyön myötä alkoi myös matka omaan opettajuuteeni. Sanotaan, että ihminen oppii parhaiten opettamalla muita. Saa laulaa -projektin perusteella voisin sanoa, että minä opin parhaiten miettimällä, millaiset oppikirjasisällöt opettavat ja auttavat muita. Sisältöjen miettiminen yksin ja yhdessä ryhmän kanssa tekivät minusta paremman opettajan. Oppikirjailijaryhmässä jouduin jatkuvasti miettimään erilaisia pedagogisia käytänteitä, ja niitä oli mukava kokeilla omilla oppitunneilla. Ryhmämme tuotti jatkuvasti uusia ideoita, joista osa toimi luokassa, osa ei. Joka tapauksessa musiikin opettamisesta oli tullut jälleen hauskaa ja jännittävää!

Vihdoin tammikuussa 2010 posti toi kotiin paketin, jossa oli uunituore Saa laulaa! 3 -oppikirja! Voi veljet sitä tunnetta!

Ensimmäiset kirjamarkkinointitilaisuudet olivat jännittäviä juttuja kokeneellekin opettajalle. Salit olivat täynnä musiikkia opettavia kollegoita. Me kaikki oppikirjailijat yritimme parhaamme mukaan saada kollegat vakuuttuneiksi uudesta konseptista. Meidän oppikirjamme kanssa ei tarvitse haeskella mukavia lauluja sieltä täältä, riittää kun etenee kirjaa alusta alkaen. Kivat laulut seuraavat toinen toistaan!

Kirjatyömme jatkui säännöllisenä monen vuoden ajan. Itsenäistä työtä kotona, ja noin kerran kuukaudessa Otavalle kokoamaan asioita yhteen. Riemullisia jälleennäkemisiä ja kovaa meteliä! Mutta valmistakin tuli. Ensin tehtiin vuosiluokka kerrallaan valmiiksi oppilaan ja opettajan materiaalit luokille 3–6. Kahdeksan vuoden urakka päättyi syksyllä 2016, kun alkuopetuksen materiaalit ja digiaineistot valmistuivat.

Lähtisinkö uudestaan tekemään oppikirjasarjaa kahdeksaksi vuodeksi saman ryhmän kanssa? Vastaan epäröimättä kyllä! Suhdettani tähän parhaaseen työryhmään, jossa olen koskaan saanut olla mukana, kuvaa parhaiten Beatles-yhtyeen osuva lause:
”And in the end, the love you take, is equal to love you make.”

Hannu Jokelainen
musiikin oppikirjailija
Kuva: Marja Viskari

Julkaistu numerossa 2/2016